KERTTU. Ette ole ollut Stockholmissa? Sepä vahinko. Niin kaunis kaupunki—ja niin suuri sitten! Helsinki ei ole kuin pieni kylä sen rinnalla.
KAUPPANEUVOS. Oho—vai pieni kylä! Meidän pääkaupunki—
KERTTU (nauraen).—on vaan pieni, pieni kylä suureen maailman kaupunkiin verraten, eno kulta. Surkeata, mutta totta! Stockholm siihen sijaan—kuule eno,—minä lähden takaisin sinne aivan pian.
KAUPPANEUVOS. So, so, senkö verran sinä välität meistä?
KERTTU (naurahtaen). Anteeksi, eno, mutta minä en tosiaankaan enää viihdy täällä Suomessa.—Täällä on kaikki niin alkuperäistä ja ihmisetkin niin sivistymättömiä, epähienoja—
KAUPPANEUVOS. No, no,—no, no? Jopa sinä nyt vallan—
KERTTU. Ihan totta, eno. Et usko, kuinka minua vaivasi eilen illalla Helsingissä, kun sattumalta jouduin erääsen seuraan—Helsingin kermaan muuten—paroni Stjernvallin perheessä.
VALTER. Kuinka? Paroni Stjernvallin—?
KERTTU. Niin—minä ennen oleskelin paljon heidän luonaan. Mutta, antakaa kun kerron teille.—Siellä oli suuri seura koolla—paljon nuoria herroja—ja, niinkuin jo sanoin, Helsingin hienoimpia! Oh, mon Dieu! Kuinka kömpelöitä ja tafattia, kuinka jäykkiä ja kankeita! Eiväthän ne osaa edes kumartaa comme il faut. Aivan käyttäytyvät kuin sydänmaan ukot, jotka eivät vielä milloinkaan ole esiintyneet sivistyneessä societéessä. Niin; toden totta, eno. Suomen herroilta puuttuu tykkänään tuo savoir vivre, tuo eleganssi ja hienous, joka tekee kulturimaiden miehet niin miellyttäviksi.
KAUPPANEUVOS. No, mutta Bertha, jos pääkaupungin parhaat herrat mielestäsi ovat noin—kuinka sanoisin—noin epäonnistuneita, niin mitä sitten meistä sanot?