VALTER. Olettepa, näenhän minä. Oih, mikä pöllö minä olin.—Kerttu— voitteko antaa minulle anteeksi, sanokaa!
KERTTU. Ei minulla ole syytä teitä nuhdella, Valter. Omaa tyhmyyttäni ainoastaan suren.
VALTER. Te ette ole lainkaan tyhmä.
KERTTU. Hyväntahtoisuudesta ette tahdo sitä myöntää. Vähän aikaa sitten olitte toista mieltä.
VALTER. Kun olin—vouhka!
KERTTU. Ei, hyvä Valter, silmäni ovat nyt auenneet.~-Minä näen selvästi kaikki virheeni ja puutteeni. Ja minä ymmärrän teidän vastenmielisyytenne minua kohtaan vallan luonnolliseksi.
VALTER. Te erehdytte. Te ette ensinkään ole minulle vastenmielinen.
KERTTU. Äsken sen liiankin selvään osoititte. Enkä sitä ihmettele, sillä toisin ei voinut olla. Yksinkertainen, maalla kasvanut tyttö, joka oli seurustellut vaan lehmien ja lampaiden kanssa—
VALTER. Anteeksi, Kerttu, anteeksi—
KERTTU.—jolla ei ollut mitään ulkonaisia etuja—