VALTER. Missä olivat minun silmäni, etten niitä äsken huomannut!
KERTTU.—vaan oli käytöksessään kömpelö—
VALTER. Se oli kaikki puvun syy.
KERTTU.—joka puhui raa'asti—
KERTTU. Savon murre—minä en ollut tottunut siihen.—Ei muistella enää niitä!
KERTTU.—kuinka voisi sellainen tyydyttää nuorta, sivistynyttä herraa, joka on seurustellut hienojen, seuraelämään tottuneiden naisten kanssa!
VALTER. Uskokaa minua, te ette ole semmoinen, joksi nyt itseänne kuvaatte—
KERTTU. Eno teki siinä hyvin väärin, kun hän vastoin tahtoanne koetti pakoittaa teitä naimisiin minun kanssani. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että semmoisissa asioissa, jos missään, täytyy itsekunkin saada vapaasti päättää ja valita.
VALTER. Vaan jospa minä nyt—vapaasta tahdostani—
KERTTU. Antakaa minun puhua loppuun, Valter. Yksin ollessani tuolla ajattelin suhdettamme ja huomasin sen niin peräti vääräksi, että päätin kohta täyttää tahtonne ja purkaa kaikki sopimukset.