MAIJU. Ei elkää menkö—ha-ha-ha—minä jo herkiän—ha-ha—ai, ai, kun oikein sydämeen koskee ha-ha—elkää suuttuko, ha-ha—jo minä herkiän— jo, jo.—Noh, nyt olen ihan vakava.
TEUVO. Jos suvaitsisitte nyt ilmoittaa, mitä te sitten oikeastaan tarkoititte?
MAIJU. Kyllä—hm, hm—en minä naura—hm, hm—minä tarkoitin, että menisimme yhdessä Helsinkiin, että te veisitte minut sinne.—Mistä ihmeeltä saitte sen päähänne, että minä—hm-hm-hm—kuinka voitte semmoista ajatellakaan—?
TEUVO. Ja kuinka te semmoista mitätöntä asiaa niin kainostelette?
Arvelinhan, tietysti, sitä vähän suuremmaksikin. Että menisimme yhdessä
Helsinkiin? Mitä uhkarohkeata, tai tavatonta, tai hirveätä siinä?
MAIJU. Onhan se kumminkin. Kun vanhempieni tietämättä—
TEUVO. Ah, vanhempienne tietämättä? Se on toinen asia. Mutta mitä` varten—?
MAIJU. Kun täytyy. Kun eivät laskisi minua muuten.—Kuulkaa, minä kerron teille koko jutun. Tässä muutamia päiviä sitten kirjoitin tohtori Bergbomille, että tahtoisin päästä suomalaiseen teaatteriin. No niin! Eilen sain vastauksen, jossa hän pyytää minua tulemaan Helsinkiin, että antaisin siellä koetusnäytännön. Ennen hän ei voi sanoa mitään varmaa.—Minulta katosi ensin kaikki toivo. Kuinka sinne pääsisin, mistä saisin rahaa? Mutta kun näin teidät, iski heti päähäni, että te kenties—
TEUVO. Nyt minä ymmärrän.
MAIJU. Minä, tietysti, maksaisin teille kohta takaisin kaikki kulungit, niin pian kuin teaatterista vaan saan rahaa—
TEUVO. Siitä ei puhettakaan—