VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi, mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi! (Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)
SYLVI. Viktor—?
VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi, tietysti minä sinua rakastan—rakastan aina hulluuteen asti. Koetin vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa—mutta se ei onnistunut. Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,—ja otan sinut omakseni. (Suutelee häntä.)
SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten häijyksi ja puhut semmoisia—sinä paha, paha poika!
VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule syliini—istutaan tähän.—Kuinka suloinen sinä olet,—eilen vielä lapsi, tänäin hempeä, rakastava nainen—
SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?
VIKTOR. En, en—! Elä pelkää! En minä karkaa—
SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et pääse ikinä irti.
VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini… Mun morsiameni, mun suloinen, ihana morsiameni.—(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.) Minun sinä olet, minun … tässä elämässä ja tulevaisessa… Tämmöinen hetki kuin tämä,—on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus… Oletko sinä nyt onnellinen, Sylvini?
SYLVI. Oi, olen, olen, olen—! Sanomattoman onnellinen!