VIKTOR. Rakkaani—minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut kuoliaaksi suuteloillani… Olethan sinä minun? Minun omani?… Eikö niin?
SYLVI (kuiskaa). Sinun—sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)
SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli?
VIKTOR. Joku tulee.—Aksel?
SYLVI. Ei,—ei se ollut hänen soittoaan.
VIKTOR. Kai meidän täytyy avata?
SYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.)
SYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee tiehensä.
VIKTOR. Kukahan se lienee?
SYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.)