ROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti?
SYLVI. Hyvä rouva Hake—vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan.
Hän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja—niin
tiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva
Hake, minä kerron teille…
ROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton. (Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä tahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii—
SYLVI. Minä kerron teille jotain, rouva Hake—
ROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa,—niin saamme kuulla, eikö tuo taaskin ole pelkkää hourailua.
SYLVI. Ell'ei Viktor tule—ell'ei hän enää koskaan tule luokseni,— silloin vie kummitus minut mukanaan.
ROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin silmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei teitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas niin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa.
SYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En jaksa ponnistella vastaan—minun täytyy antautua sen valtaan—voimani ovat lopussa.
ROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos saisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta vaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois?
SYLVI. Ei, ei—minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja kirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin sen aikaa kuin hän on poissa.