PASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella itseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä kuin ennenkin.
SYLVI. Mitä tarkoitatte, pastori Sohlman? Te säikytätte minua.
PASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton mieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää teidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois juurineen.
SYLVI. Rakkauteni Viktoriin?—Mahdotonta!
PASTORI. Se pois—jos tahdotte saada armoa Herran edessä.
SYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei—pastori
Sohlman—sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta—
PASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä selvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni maallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan senvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne tyydytetyiksi.
SYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin pelkäämään ja vapisemaan.
PASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään pilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on tyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä läheskään parannukseen valmistunut.
SYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman, sanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle? Neuvokaa minua.