PASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne arkkitehti Hovingiin.
SYLVI. Minä en voi. Se on vallan mahdotonta.
PASTORI. Sanokaa ennemmin: te ette tahdo.
SYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään.— Ei niin mitään koko avarassa maailmassa!—Ja minkätähden minun yksin pitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä, niinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että heitä rakastetaan,—minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja minä kun kumminkin tyydyn niin vähään,—niin tuiki vähään. Kun vaan jonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän se toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni, ilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä ainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen.
PASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy teidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista, voidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi.
SYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo—?! Kun minä en tee sitä, en millään ehdolla!
PASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo vastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu.
SYLVI. Jumala on paha ja ilkeä—ei hän ole lempeä, eikä rakkautta täynnä—ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin väitätte—
PASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän herjaavia sanojanne.
SYLVI. Pastori Sohlman—oletteko minulle vihainen?