SYLVI. Sitten—?
VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja—(hiljaa ja vakavasti) Niin,
Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.
SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).
VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi… Täytyihän niin käydä— ennemmin tai myöhemmin—sen itsekin huomaat—Meidän välillämme oli kaikki lopussa—muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme—
SYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa).
VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta…, vaikka en sillä tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan epäillä… Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi, niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä… Sylvi, sano jotain… Minkätähden seisot siinä noin mykkänä—? Sääli minua,—tämä on niin kauhean vaikeata—. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti… (Menee hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Sylvi—elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin olet antanut minulle anteeksi.
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta… Anna minulle edes kättä jäähyväisiksi… Vai pitääkö meidän erota näin?