SILJA. Suokoon Jumala!—Mikä sinun on, lapseni?
VILLE. Janottaa.
SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset. Voi, yhtäkaikki tätä elämää.—Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi että suusi kastuu.
VILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi!
SILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni?
VILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda?
SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole hauskaa?
VILLE. On.
SILJA. Vieläkö kivistää päätä?
VILLE. Vielä.