VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.
SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat surullisia aikoja, sen saat uskoa.
VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?
SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti hyvä,—aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi huostaansa.
VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?
SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut minulle, vaikka lupasit niin varmaan?
VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä aina ajattelin,—silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta siihen se vaan jäi.
SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?
VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan, näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin—
SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.