VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?
SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.
VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.
SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.
VIKTOR. Kuinka saatat sanoa.—Tervehdinhän minä sinua ja—
SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin kaunottaren luo.
VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.
SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin ennen.
VIKTOR. Ihan sama!
SYLVI. Elä väitäkään. Minä tiedän ettet sinä ole sama.