SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun tehneet.
MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin.
Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.
SILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää.
VILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa.
SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan… Oma, rakas
Ville poikani… Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin…
MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin…
SILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni… Herran tahto tapahtukoon.
MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä meillä sitten enää ole yhtään iloa…
SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein kumminkin helpoitti.—Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti hän nyt makaa.
MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.