SILJA. Kun hymyileekin unissaan.
MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee, hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska.—Äiti, kuulkaa, ei Villen koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran, mistä äiti? Sanokaa!
SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku
Annaa, niinkuin äsken jo pyysin.
MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti, näinikään.
SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua.—Ohho, nytpä hän jo aukaiseekin silmänsä taas.
VILLE. Äiti!
SILJA. Mikä on, lapseni?
VILLE. Ei koske enää mihinkään.
SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala ehkä auttaa sinua terveeksi vielä… Voisitkohan syödä vähäisen? Että vahvistuisit.
MAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko?