VILLE. Tulen … äiti … auta… Jeesu… (Hengittää harvaan ja raskaasti. Kuolee.)
SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin rinnalle.)
MAIJU (heittäytyy itkien lattiaan).
SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja hiljaisena hän nyt lepää tuossa… Päässyt on, Ville, maailman vaivoista ijäiseen iloon taivaassa… Ei tunne kipua eikä tuskaa enää… Hänen tähtensä ei surra tarvitse…
MAIJU. Mutta kun hän viedään pois … kirkon multaan … sitähän minä itken … kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä … ei milloinkaan … vaikka eläisi kuinka kauvan…
SILJA. Elä itke, elä itke!
MAIJU. Miks' pannaan hautaan, äiti?… Kylmään, pimeään hautaan … jossa paleltaa ja pelottaa…
SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse taivaassa… kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi, niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.
MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?
SILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa…