MIKKO. Elä huoli, Antti. Lähdetään matkaamme ennen. Antti!
ANTTI. Kuritan häntä ensin.
SILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää peitteen Villen kasvoilta pois.)
ANTTI (jäykistyy). Ville kuollut!
SILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt autuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä anna hänen tomulleenkaan rauhaa.
ANTTI (vaipuu penkille). Meidän ainoa poikamme!
SILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja murehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon asettuu sekä ilot että tuskat.
MIKKO. Ville parka! Olispa hän yhtähyvin saattanut vielä elääkin.
SILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra hänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua.
ANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas… Erinomaisen kaunis poika, siksi kuin rupesi sairastelemaan.