ALMA. Kuinka se on mahdollista?
SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä? Pane kätesi noin ikään,—joudu, ja sitten: yks' kaks'—yks' kaks'—yks' kaks'—ei, sinähän vasta olet kömpelö.—Aletaanpa alusta, no yks' kaks'—yks'—
ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla tuommoisesta huvitetut.
SYLVI. Yks' kaks' yks' kaks'—yks' kaks' yks' kaks'—yks' kaks'—yks' kaks'—koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks'—yks' kaks'—yks' kaks'.
ALMA. Ja Viktorkin—aika mies—
VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.)
SYLVI. Ei hyi!—kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin
Aksel minun.
VIKTOR. Minun holhoojani?
ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua—
SYLVI. Ei—kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja järkevä, että oikein tuntuu kamalalta.