SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.
VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.
SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.
ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.
SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.
KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla kahdenkesken, erillään muista.
VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.
KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?
VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta samapa se.—Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?
SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei suinkaan se mikään erehdys ole.