VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?
SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan.
VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?
SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.
VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.
SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?
VIKTOR. Sentähden, että minä—rakastan sinua.—Siinä nyt on tuo salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin kiihkeästi, niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä.—Elä tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.
SYLVI. Oh—Viktor—!
VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut—ne saivat minusta vallan.—Sylvi—nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa,—minä alistun kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois—ehkä jo huomispäivänä, sano?
SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä.—Et saa lähteä pois, minä surisin itseni kuoliaaksi.