VIKTOR. Sylvi—! Uskallanko ajatellakaan? Sinä—?
SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.
VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?
SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani, suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni—enkä sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko hupakko! Totta tosiaan!
VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa—tai ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun—minun ikiomani! Ihan huimaa päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan—kuolema ja kirous—
SYLVI. Mitä nyt—?
VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä sinua—ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia. Sinä olet toisen oma—
SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.
VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole mitään toivoa.
SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan, ett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.