VIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon—
SYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää.
VIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla—
SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.
VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä olet minun morsiameni,—minun suloinen morsiameni—minun kaunis, loistava morsiamen.
SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en vaikka!
VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.
SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor,—minä rakastan sinua!
VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini—meidän uuteen, yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden—minä saisin ottaa sinut syliini—ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi,—ja sinä olisit minun— minun ikiomani! Oi,—mikä autuus se olisi.—Sylvi—sano, seuraisitko minua mielelläsi?
SYLVI. Sitä kysyt!—Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua heti paikalla. Oh—olenhan minä sinun—ainoastaan sinun omasi tämän jälkeen.