VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!
SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois morsiamenasi? Sano!
VIKTOR. Niin milloin,—milloin? Jos sen vain tietäisin!
SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla halulla sitä aikaa odotan.
VIKTOR. Entäs minä sitten—? Sylvi—luuletko että minun haluni on vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä—
SYLVI. Tee se, Viktor, tee se!
VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.
Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä—
SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?
VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta.
SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi—sinun luonasi, uudessa yhteisessä kodissa—oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.