VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,
Sylvi?—Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?
SYLVI. Kestämme, sen lupaan.
ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt teitä joka paikasta.
VIKTOR. Mitä nyt?—Minkätähden olet meitä etsinyt?
ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.
VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin tahdomme.
ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.
VIKTOR. Oh—lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet yhdessä tämän iltaa—kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata—?
ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.
VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.