ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.
VIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että—
ALMA. Että—?
VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.
ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor—! Noin et ole vielä koskaan puhutellut minua.
VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?
ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.
VIKTOR. Vai niin—? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen.—Ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat vähänkään aihetta.
SYLVI. Emme välitä heistä, Viktor.
ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan siitä närkästyisi.—Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen—