VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet toistemme kanssa—siinä kaikki.
ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi. Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä—että sinä olet tunnoton mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa—
VIKTOR. Alma—!
ALMA.—kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa.
VIKTOR. Lopeta!
ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi vanhemmillekin ja meille kaikille—
VIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma,—saattaisi ehkä niin käydä—
ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin huonolta tieltä.
VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina ennenkin.—Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.
ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt hengitän taas helpommin.