JOHANNA. Ja sitä sinä vain naurat, Risto.
HOMSANTUU (menee lähemmäksi Ristoa, käsi ojennettuna). Valehtelenko minä? Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerran se sana, jos voit.
JOHANNA. Voithan sinä, Risto!
RISTO (naurahtelee hiukan hämillään, kääntyy pois ja lausuu puoliääneen miehille). Joutuu sitä johonkin tässä maailmassa, minkä sittapörrö seipääseen.
JOHANNA (tukahduttaen heräävää tuskaa). Tee, niinkuin hän käskee,
Risto. Minä tiedän, että sinä voit. (Hetken äänettömyys.)
JOHANNA. Katso häntä silmiin, Risto. Syytön sinä kumminkin olet.
HOMSANTUU. Käänny päin, jos uskallat, sinä kurja.
JOHANNA. Tuolla tavalla annat itseäsi herjata kaikkien kuullen. Olisinko mies, kyllä häneltä suun tukkisin. En säälisi mokomaa ollenkaan.
HOMSANTUU. Joko paljastat kyntesi sinäkin, laupias samarialainen? Mainiota! Tuota juuri halusinkin. Tulkaa nyt kimppuuni jok'ainoa, minä en teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne: Risto on sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin petturi auringon alla.
JOHANNA. Suuri Jumala, etkö sinä puolusta itseäsi, Risto? Kiellä häntä jo viimeinkin; masenna tuo käärme, joka sylkee maihin myrkkyänsä.