HOMSANTUU. Kiellä? Masenna? Minuako? Oho! Kiven alla on kieltäjäni, maan alla masentajani.
RISTO. Mitä sinä nyt joutavia pauhaat, Kerttu. Sovitaan pois kaikki vanhat vihat, syödään kissan kirppulihat. Ja sitten tanssimme polskaa, se on toista kuin tyhjästä riiteleminen. Minä vielä kaadan sinulle viiniäkin, Kerttu, tulepas juomaan.
HOMSANTUU. Kelvoton! Viinilläkö tahdot syntivelkaasi viruttaa?
RISTO. Olipa tämä nyt sitten hyvinkin suuri synti. Kantänka, sanoi ruotsalainen. Kerrankos nuori mies hiukan narrailee kaunista tyttöä, ja etenkin tuonlaista halvempaa naista, kuin sinä olet, Kerttu parka, ilman että hänellä on sen totisempia aikomuksia. Eikös ryypätä, miehet?
HOMSANTUU (melkein mieletönnä). Seis! (Tukahdetulla äänellä.) Minulla on vielä sana sanottavaa, ryyppää sitten vasta. Sinä teeskentelit rakkautta, kun petos asui mielessäsi, sinä ehdollasi syöksit minut turmioon. Niinpä sinun pitää myös ansaittu palkkasi saaman. (Ottaa povestaan sormuksen, jonka heittää Riston eteen.) Tuon kihlasormuksesi kanssa viskaan viimeisenkin hellemmän tunteen sydämestäni. Tästä hetkestä lähtien leimuaa siellä vain vihan ja kostonhimon liekit. Minun kiroukseni seuraa sinua aina kuolemaan saakka, vielä haudan tuolle puolenkin se ulottuu. Se painaa hartioitasi kuin vuori, se kalvaa rintaasi kuin mato, yötä päivää se sinulle muistuttaa kenen onnen ja elämän olet sortanut.
JOHANNA. Auttakaa—minä pyörryn.
YRJÖ. (vie häntä tuolille istumaan). Vettä, tuokaa vettä.
VAPPU (antaa Johannalle vettä ja hieroo hänen ohimoitaan).
HOMSANTUU. Joko nyt surkastuu tuo lemmen kukka? Joko lakastuu tuo kirkkokunnan kirkkain ja kansakunnan kaunein? Eihän vielä ole aika tullut. Nauti ensin sitä onnea, jonka toisen kadotukselle olet perustanut, nauti iloa ja lemmen ihanuutta niin kauan kuin voit. Minä sillä välin kiertelen kuin huuhkain teidän onnenne majaa ja huudan: kostoa, kostoa, kostoa! (Syöksee ulos.)
(Äänettömyyttä ja hämmästystä.)