VAPPU. Kuinka on sinun laitasi, Johanna?
YRJÖ. Varsin huonosti, pelkään.
JOHANNA. Ehkä se menee ohitse.—Olkaa tässä luonani te molemmat.
TOPPO. Mutta kas, siinä tytössä oli vasta pippuria. Oikein tulista turkin pippuria. Voi, sen pahanen päivä! Niin seisoi Ristokin hänen edessään kuin vaivainen syntinen, eikä saanut sanaakaan suustansa.
KUSTAA. Entä me muut sitten. Lempo vieköön, en ole minäkään usein niin nolostunut kuin äsken.
LAURA. Siinä se nähtiin. Eikö käynyt aivan niinkuin minä jo sanoin.
KATRI. Tarvitsi Johannankin häntä tänne tahtoa. Tietäähän sen hyvin entisestäkin, ettei Homsantuu osaa ihmisiksi olla.
RISTO. Uh, uh, totta toisen kerran. Tämä pöyristys ei lähde ruumiista muulla kuin viinalla. (Täyttää lasit.) Mitä sinä sieltä haet, Toppo?
TOPPO. Katselen, mihin se sormus joutui, jonka tuo visapää heitti maahan.
RISTO. Anna velikulta olla, ei se maksa vaivaa. Se oli vaan tuommoinen vaskinen sormus: joutava, pahanpäiväinen, vaikka hän, hupakko, sitä povellaan kantoi. Tule ennen ottamaan ryyppy. Maljanne, miehet!