HOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin sinulle näkösi jälleen.
RISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin muulla tavalla.
HOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos tulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan tehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla. Kuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut itseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle avuksi ja hyödyksi.
RISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan niin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta.
HOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja tanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä minä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin päivänä antoivat minulle torilla.
RISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin ajattelin.
HOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä minä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran iloiseksi. Eikös niin, Risto?
RISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa.
HOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa.—Tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme, etten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota onnetonta tekoani.
RISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto. Niin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun kiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä?