ROUVA VÖRSKY. Eikö ollut yksin? Te puhutte ristiin. Ah—nyt selvenee minulle kaikki. Te petätte minua, valehtelette minulle koko ajan. Itse olette hävittänyt kankaan. Pelkonne ja vavistuksenne sen ilmaisee. Minä poloinen, minkälaisten ihmisten pariin olenkaan joutunut.
JOHANNA. Älkää, rouva kulta, noin pahastuko. Antakaa, minä selvitän teille kaikki alusta alkaen.
ROUVA VÖRSKY. Minä en tahdo kuulla mitään, enkä usko teitä enää ollenkaan, koska olette noin kauhean kavala. Menen kohta ja kerron asian miehelleni. Jätän kaikki hänen huostaansa. Niin, se onkin parasta, sillä hieno ja sivistynyt nainen ei tule toimeen raakojen ja epärehellisten ihmisten kanssa. Miehiä te kumminkin enemmän pelkäätte. (Pukee päällysvaatteet ylleen.)
JOHANNA. Voi, rouva, viipykää hetki, että saan kertoa totuuden mukaisesti teille tapauksen.
ROUVA VÖRSKY. Minä en teitä usko, johan sen sanoin. Kuinka voitte semmoista odottaakaan enää sen jälkeen, kun olette näin palkinnut kaiken hyvyyteni. Ja mitähän luulette tällä voittaneenne? Itsellenne teitte paljon suuremman vahingon kuin minulle.
JOHANNA. Ellette olisi noin kiivas—
ROUVA VÖRSKY. Pois, älkää tulko lähelleni. Minun täytyy lähteä täältä, muutoin tukehdun. (Aukaisee oven; porstuasta näkyy Yrjö, joka väistyy rouvan tieltä ja menee sisään senjälkeen kuin rouva on mennyt ulos.)
JOHANNA. Yrjö, Jumalan kiitos! Teiltä saan apua. (Porstuaan rouvan jäljessä.) Rouva, rouva, odottakaa, tulkaa takaisin.
ROUVA VÖRSKY. Te vaivaatte itseänne turhaan. Matti, kiiruusti nyt Vapun luokse ensin ja sitten kotiin.
JOHANNA (palaa). Vapullekin hän nyt kertoo kaikki hullunpäin. Ei, tästä ihminen tulee kohta aivan mielipuoleksi.