YRJÖ. Mitä teille on tapahtunut, Johanna? Minun täytyi tulla kuulemaan sitä teiltä itseltänne, sillä Leena-Kaisan puheet olivat niin kummallisia, etten voinut niitä kaikkia uskoa. Mutta tosia taisivat olla sittenkin, koska olette noin täynnä tuskaa.
JOHANNA. Kaikki on hukassa. En jaksa enää ajatella sinne enkä tänne.
YRJÖ. Rauhoittukaa. Ehkä pääsemme tästä selville, kun yhdessä tuumailemme.
JOHANNA. He luulevat minua varkaaksi. Tähän saakka kaikki ovat minuun luottaneet, nyt ei enää kukaan. Tämä minut murtaa, en minä kestä enää. Lapsi raukkani.
YRJÖ. Mutta kuulkaahan toki, Johanna. Tuolla tavalla ei ihminen saa antaa surulleen valtaa. Se vahingoittaa terveyttä.
JOHANNA. Nyt hän varmaan on jo Vappua torumassa. Semmoisen palkan hän saa hyvyydestään. Mitä hän minusta ajatteleekaan.
YRJÖ. Ei mitään. Tuntee hän teitä niin paljon. Minä menen ja puhun hänelle asian.—Ei toden totta, tämä ei käy laatuun. Teidän täytyy koettaa tointua, Johanna. (Laskee kätensä hänen hartioilleen.) Teillä ei oikeastaan ole mitään hätää, kun tarkemmin ajattelette. Minä annan rahaa, te maksatte täyden hinnan kankaasta ja silloin heillä ei ole mitään sanomista. Kuuletteko?
JOHANNA. Kuulen. Mutta voinko ottaa teiltä rahaa, kun en tiedä millä saan sen maksetuksi. En minä voi, en, en. Viekööt minut ennemmin linnaan.
YRJÖ. Ei teitä missään tapauksessa linnaan viedä, siitä saatte olla huoletta. Ja mitä maksuun tulee, niin sillä teidän ei liioin tarvitse mieltänne rasittaa. Minä en siitä köyhemmäksi tule, vaikken koko rahaa takaisin saisikaan. (Kumartuu Johanna ylitse.) Kas, niin, Johanna, olkaa nyt järkevä. Tässä kukkaroni. Siinä on viisikymmentä markkaa, enempää ei kangas varmaankaan maksa. No, Johanna, mitä epäilette?
HOMSANTUU (tulee äkkiä ovesta, jää silmänräpäykseksi seisomaan). Ohoo! Risto oli siis oikeassa, kun sanoi, ettei häntä täällä kaivattaisi. No, niin; mitä sitten arvelisinkaan enää.