"Äiti sanoo myöskin", arveli neiti Heinäsirkka, "ett'ei hän ymmärrä, mistä minä oikein elän. Puoli kasteenpisaraa ja pieni palanen ruusunlehteä riittävät minulle koko päiväksi, sen minä vakuutan; mutta — me unohdammekin kutsumusluettelomme. Niin, Kiiltomadot, Perhoset ja — ja Koit. Täytynee kai kutsua Mehiläisiäkin, luulen minä?"
"Mehiläiset ovat kunnioitettavaa sukua", sanoi eversti.
"Mutta ne ovat kovasti surisevaisia", tuumasi neiti Heinäsirkka; "ne eivät milloinkaan puhu muusta kuin hunajasta ja säästäväisyydestä, mutta se on säätyluokka sellainen, jota ei käy unhottaminen".
"Niin kyllä, ja sitten tulee Kimalaisten vuoro", lisäsi eversti.
"Minä sen kuin juuri muistelin heitä; niin, ne tietysti myös, onhan kenraali Surina päivän etevimpiä miehiä".
"Niin ja näin, mutta hän on kauhean iso ja kömpelö", arveli eversti, joka ei ollenkaan pitänyt siitä, että Surinaa kiitettiin; "eikö niin sinunkin mielestäsi?"
"En juuri tiedä sanoa", vastasi neiti Heinäsirkka, "hän on todellakin vähän isonläntäinen, mutta erittäin miellyttävä tavoiltansa. Hänessä on jotakin sotaisaa ja uljasta".
"Jos kutsut Kimalaiset, niin täytyy sinun kutsua Paarmatkin", tuumasi eversti.
"Hyi, Paarmat, nuo ilkiöt! en voi niitä kärsiä".
"Kaikessa tapauksessa, ystäväni, ei sovi loukata heitä".