"Ei, ei se käy laatuun. Löytyy kokonaista viisi neiti Paarmaa, kaikki; hirmuisen vanhoja lörpösiskoja. Ja tietysti tulevat he kaikki ja tekevät silloin ilkeitä muistutuksiansa. — Kirjoita heidät kuitenkin luetteloon!"
"Entäs Hyttyset sitten? Kuinka niiden teemme?"
"Voi, noita kauheita Hyttysiä! ne kuuluvat oikeastaan huonompaan kansaan, emmekö voisi jättää heitä pois?"
"Jos saan olla aivan suora, serkkuseni, niin panen vastalauseeni. Meillä on esim. nuori Hyttynen, joka suoritti kandidaattitutkinnon viime vuonna ja on sen jälkeen antaunut kirjallisuuden alalle; hän on erään etevimmän sanomalehtemme aputoimittajana, ja terävin kynä siinä on juuri hänen. Ei voi olla häntä kutsumatta".
"Jos siis hänet vaikka kutsuisikin, mutta tarvitseeko meidän kutsua hänen vanhat tätinsä, kaikki hänen kuusi sisartansa ja koko hänen ikävä sukunsa?"
"Onhan se ikävä", sanoi eversti, "mutta meidän täytyy maksaa veromme yhteiskunnalle".
Samassa tuli rouva Sirkka ja keskeytti keskustelut. Hän astui sisään, iso vakka käsivarrella, ja rukoili apua eräälle muurahaisperhe-raukalle, jonka pesä oli poistettu ja hävitetty, kun laitettiin uusi käytävä puutarhaan.
"Kuinka tyhmää", sanoi neiti Heinäsirkka, "kun asettaa pesänsä sisäpuolelle puutarhaa! Sepä on juuri Muurahaisten kaltaista".
"Ne ovat kuitenkin suuressa hädässä", arveli rouva Sirkka, "koko heidän omaisuutensa on hävitetty ja perheen-isäntä murhattu, lyöty poikki kuokalla".
"Se on kyllä surullista, mutta minä en pidä semmoisista ikävistä kuvauksista; hermoni tulevat kipeiksi siitä. Paitsi sitä ei minulla ole mitään antamista. Äiti sanoi eilen, ett'ei hän tiedä, millä maksaa rätinkimme, ja päälle päätteeksi odotan paraikaa saavani kotiin uuden viheriäisen silkkileningin".