Neiti Heinäsirkka kohotti olkapäitänsä ja oli olevinansa puuhissaan everstin kanssa, aivan niinkuin muutamat nuoret tytöt tekevät, kun tahtovat osoittaa jollekulle vieraalle, että hänen olisi paras lähteä pois.
Pieni rouva Sirkka ymmärsi, miten asiat olivat, hyppäsi äkkiä pois eikä ottanut aikaa suuttuaksensakaan.
"Pieni, ylpeä raukka! ei olisi maksanut vaivaa pyytääkään häneltä", ajatteli hän itsekseen.
"Suo minun kysyä: aiotkos kutsua Sirkat?" sanoi eversti.
"Kuka, minäkö? Kuinkas voit panna semmoista kysymykseenkään, mitäs ajattelet?"
"Etkös myöskään kutsu Kuoriaisia ja Sudenkorennoita?"
"Heitäkö? Tietysti. Kuoriaiset ovat vanhaa, hyvää sukua ja Sudenkorennot ovat kauniit ulkonäöltään. He kutsutaan siis, mutta pitää olla raja kaikissa, ja Sirkat — voi! Tekee jo ilkeätä niitä ajatellessakin."
"Mutta minusta ne näyttävät sangen kelvollisilta ja kunnioitettavilta".
"Kelvolliset ja kunnioitettavat! myönnetään; mutta näethän toki eroituksen!…"
"Mutta, serkku kulta, minä pyydän sinua, selitähän toki!"