— Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen tilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla järjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja kokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis hyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota pikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen ihmisen saamme.
— Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.
IV.
Suviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla, toisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa ilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja innostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle, runsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä nainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen silmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi ihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti kuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin sitä hetkeä, jona kukka puhkee.
Rouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa uhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa. Hän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen puhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt velvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.
Suveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja hänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia, kuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen ja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli kukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan pääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen unelmiansa häirinnyt.
Noina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut tilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään. Ihaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen viehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän maailman onnesta.
Jacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta kesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli työnsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan ja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut ympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä, ja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi kaiken muun suhteen.
Tuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle äidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen käytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi alttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon kärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan itseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta tuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään onnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.
Heti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset. Ne olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi. Useammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat aina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva de Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat Jumalalle varsin otolliset.