Kuullessaan noita puheita, jotka katkaisivat äänettömyyden, Geneviève katsoi hämmästyneenä ympärillensä. Useimmissa noita kasvoja kuvautui tuommoinen tyven tyytyväisyys, jonka toivehikas odotus ja hyvistä hajuista tuoksuva ilma vaikuttaa. Geneviève oli saanut sijansa paksun, uneliaan rouvan, jonka koko huomio oli kääntyneenä syötäviin, ja uuden apulaisen, apotti Hardouin'in, välille, saman miehen, jonka saarna oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen. Viimeksimainittu vieruskumppani ei suinkaan ollut rouva de Préalin mieleen, mutta koska yksi kutsutuista viimeisellä hetkellä oli jäänyt pois, niin hän ei saanut asiaa estetyksi: kuitenkin hänen mielensä vähitellen rauhoittui, kuu näki, että nuori pappi yhä oli ääneti. Päivällistä oli jo hyvän aikaa kestänyt, eikä Geneviève vielä ollut hänen ääntänsä kuullut.

Oli puhuttu hiukan valtiollisista asioista ja hiukan uskonnollisista seikoista, mutta sitte ruvettiin juttusia laskemaan.

Rouva de Préalin vasemmanpuoleinen pöytäkumppani suoritti sen toimen milt'ei yksinänsä. Hän kertoi matkustaneensa joutoaikanansa syrjäisessä osassa valtakuntaa, jossa vielä kyytivaunuilla ajettiin. Niissä hän tuntikausia oli matkustanut erään puheliaan työmiehen seurassa, joka oli Parisissa oleskellut ja luuli siellä saavuttaneensa kaiken maailman viisauden. He olivat joutuneet toistensa kanssa puheisin ja tulleet keskustelemaan yhteiskunnallisista epäkohdista.

Ettepä uskoisi minkälaisia mahdottomia väitteitä hän toi esiin. Oikein hämmästyy, nähdessään, kuinka mielettömiä mielipiteitä on juurtunut semmoisten taitamattomain miesparkojen mieleen, jotka kuitenkin luulevat kaikki tietävänsä. En minä huolikaan noita loruja teille luetella; ne ovat sitäpaitsi kyllin tunnettuja. Epäilemättä tuo mies oli älykäs, mutta hänen älynsä oli kääntynyt väärään suuntaan. Minä koetin hänen käsitystänsä hiukan oikaista.

— Epäilemättä te olette vapautta harrastava? hän kohteliaasti, minua kuunneltuansa, kysyi.

— Vapautta minä harrastan, ja olen myös ylpeä siitä.

— Niinmuodoin olette työväenluokan pahimpia vihollisia.

— Kuinka?… Mitä mielettömyyttä nyt puhutte? sanoin. Minä rakastan työmiehiä ja tunnen heidät myös. Paitsi joitakuita poikkeuksia, heillä ylipäätään on kylliksi ymmärrystä, ollakseen teidän mielettömiin tuumiinne suostumatta.

— Te luulette heitä tuntevanne, mutta saatte olla varmana siitä, että heitä on mahdoton tuntea, ellei ole heidän elämäänsä elänyt. He tietävät, ett'ette te voi heitä ymmärtää; eivätkä he teidän kuullen sydäntänsä ilmaise, ja silloin te pidätte heidän äänettömyyttänsä suostumuksena.

— Minä soisin vapautta kaikille, ystäväni; mitä enempää minulta vaaditte?