Se oli herra Bousquetin syvä ääni, joka näin puhui. Nyt oltiin hetken aikaa ääneti.
— Ja kuitenkaan ei koskaan ole tehty niin paljon heidän hyväksensä kuin nykyaikana, kertoja jälleen alkoi.
— Siinäpä juuri onnettomuus. Kouluillanne, esitelmillänne, kansakirjastoillanne ja kaikella tuolla puolinaisella tietojen sekasorrolla te kokonaan tyrmistytätte alhaisten säätyluokkien aivot… Ennen muinoin, kun rahvas ei osannut lukea eikä kirjoittaa, se oli tyytyväinen osaansa.
— Minä en mene niin pitkälle, sanoi abbé Thomas. Kansallissivistys on oivallinen asia, mutta epäilemättä on rajojen yli astuttu. Sivistystä tulisi taidolla alhaisten kansaluokkien tarpeisin sovittaa. Tiedon alalla ahmustelevaa sielua voisi verrata vaistoa puuttuvaan eläimeen, joka olisi yrttitarhaan laskettu, missä sekaisin kasvaisi ravinnollisia ja myrkyllisiä kasveja. Rahvas on ikäänkuin lapsi, ja sitä pitää semmoisena kohdella.
— Kenen tulisi heitä johtaa? kysyi lempeä, täyteläinen ja heleä ääni. Meidänkö, jotka olemme heille itsekkäisen ja halpamaisen kunnianpyynnön, lemmettömien tunteitten ja paatuneitten omientuntojen esimerkkinä? Mimmoisia ne ovat, nuo niin kutsutut ylhäiset säätyluokat, että heillä olisi oikeus sanoa alhaiselle kansalle: "Tässä on teidän osanne totuudesta ja valosta, tuossa se, joka teille sopii?… Keitä me olemme, että menisimme tuomitsemaan tuota kansaa, jota emme tunne emmekä pyydä tuntea?"
Abbé Hardouin vaikeni yht'äkkiä, ikäänkuin hän olisi tullut puhuneeksi vastoin tahtoansa ja äkkipäätä olisi saanut itsensä hillityksi.
— Minä luulen, sanoi herra Bousquet, luoden häneen tyytymättömän katseen — hän piti, näetsen, velvollisuutenansa vastata siitä, mitä puhuttiin tässä pöydässä, jossa hän puoleksi isännän virkaa toimitti, — minä luulen parhaaksi jättää tuo vaarallinen puheenaine siksensä, koska emme kuitenkaan voi toistamme ymmärtää. Kaikki me tässä kansan ystäviä olemme ja koemme, jokainen ymmärryksensä mukaan, työskennellä sen hyväksi. Minä puolestani luulen olevani oikeassa, eivätkä nuo yhteiskunnalliset parjaukset millään muotoa voi hämmentää minun mielipiteitäni.
Abbé Thomas oli kumartunut rouva de Préal'in puoleen ja kuiskasi hänelle:
— Meidän tulee karttaa semmoista keskustelua, joka voisi häiritä seurusteluamme; täällä on ylen erilaatuisia ihmisiä koossa. Tämä pappiparka on puoleksi sosialisti. Hän on innokas ja hyväntapainen, mutta häneltä puuttuu tykkänään kohtuutta ja taitavuutta. Haaveksija kun on, hän pian voisi tulla vaaralliseksi.
— Oikein todellako? sanoi rouva de Préal hiljaa ja niin suurella kauhistuksella, kuin häntä olisi syytetty siitä, että oli pahantekijän pöytäänsä pyytänyt. Olenpa harmissani, että satuin häntä kutsumaan.