— Se oli kaunista, mutta tämä herttainen kreivitär ansaitsi aivan hyvin tuon ylistyksen. Minä tiedän, että hän samana iltana viehättävällä puvullaan ja verrattoman kauniilla laulullansa ihastutti erästä taiteellista seuraa. Hän on sangen etevä nainen.
— Tunnen minäkin semmoisia, jotka hänelle vertoja vetävät, ja vieläpä armeliaisuudessa ovat häntä etevämmät, kuiskasi tuo sievä abbé Thomas, kuitenkin niin ääneensä, että kaikki sen kuulivat.
Rouva de Préal punastui.
— Onhan suloista, kuin hiukan voi huojentaa jonkun ihmisen surkeutta ja lohduttaa niitä, jotka kärsivät. Kuinka saattaisi itseltään semmoista iloa kieltää?
— Ja sitte voi myös paremmin tyytyä kohtaloonsa, kun on viheliäisyyttäkin nähnyt, sanoi hiukan tuima ääni.
Nämä sanat kuuluivat toisesta päästä pöytää, Genevièven vieruskumppanista, tuosta paksusta, rouvasta, joka tähän saakka vaan oli huomionsa kääntänyt lautaseensa ja jonka nyt teki mieli ottaa osaa keskusteluun.
Rouva de Préal keskeytti äänettömyyden, joka oli tätä muistutusta seurannut, sanoen:
— Se on totta, vastakohta opettaa meitä etuuksiamme huomaamaan.
Nuori pappi teki liikunnon, ikäänkuin puhuaksensa, mutta ei avannutkaan suutansa. Geneviève katsoi häntä, ja heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Tuokiossa hän ymmärsi, että tämä nuori tyttö, jota hän tuskin oli tullut huomanneeksikaan, oli noita hullutuksia kuullessaan kiivastunut, samoin kuin hänkin, ja hänellä näkyi myös olevan peräti toisenlainen käsitys armeliaisuudesta kuin noilla toisilla.
Hänen olisi tehnyt mieli ruveta tämän kanssa haastelemaan, mutta ei tietänyt, kuinka alottaa, koska hänen ei olisi haluttanut puhua jokapäiväisistä asioista.