Samassa Geneviève alkoi:
— Minä tiedän, ett'ette te noin ajattele, sanoi hän, luoden nuoreen pappiin suuret, myötätunteisuudesta loistavat silmänsä.
— Kuinka te sen tiedätte?… kysyi kummaksuen abbé Hardouin, jota tuo luottamusta osoittava katse sydämen pohjaa myöten lämmitti.
— Minä tiedän sen, koska olen kuullut teidän armeliaisuudesta saarnaavan. En koskaan sitä unhohda.
— Tuo sydämellinen puhe tuntui suloiselta tälle miehelle, joka hetkeä ennen tunsi itsensä yksinäiseksi nurjamielisten ihmisten kesken, aavistamatta, että nuori sydän lähellä häntä sykki samaan tapaan kuin hänen oma sydämensä… Nuori sydän ja nuoret kasvot. Hän katsoi tyttöä, ja hänen silmiinsä tämä vielä näytti lapselta. Oliko mahdollista, että tämä lapsi todellakin oli voinut häntä ymmärtää? Mitähän tuo tuommoinen elämästä tiesi?
— Kentiesi en kaikkea ymmärtänyt, sanoi Geneviève, ikäänkuin hän olisi arvannut, mitä toinen ajatteli. Minä en koskaan ennen ollut semmoista kuullut, ja kuitenkaan ei mikään teidän puheessanne ollut minulle uutta. Siitä päivästä saakka olen ollut onneton, joka kerta kun noita asioita olen ajatellut.
— Onnetoin… ja minkätähden?
— Minusta näkyy, että meidän pitäisi oleman peräti toisenlaisia, jos olisimme totisia kristityitä.
— Te olette oikein minua ymmärtänyt, sanoi abbé Hardouin.
Rouva de Préal, joka huomasi, että Geneviève ja hänen vaarallinen pöytäkumppaninsa olivat ruvenneet haastelemaan, antoi merkin nousta pöydästä.