Toimitettuaan kahvin, Geneviève oli jälleen lähestynyt uutta ystäväänsä, joka yksin istui kirjoilla ja sanomalehdillä täytetyn pöydän ääressä. Nähdessään tytön lähestyvän, hän sulki kirjansa, jota oli lukenut, ja odotti hänen puhuvan. Tyttö oli kahden vaiheella.
— Minulla olisi niin paljon teiltä kysyttävää, hän vihdoin lausui: Minusta tuntui, ikäänkuin te yksin voisitte tehdä kristinopin minulle rakkaaksi.
— Ette sitä siis rakasta?
— En, se ei voi minua miellyttää. Minä rakastan kielioppiakin enemmän kuin katkismusta.
— Eikö evankeliumikaan teille mitään puhu?
— Pienenä ollessani rakastin Uuden testamentin kertomuksia. Jesus oli minulle tuttu; olin häntä näkevinäni pienten lasten, köyhäin ja sairaitten keskellä… Mutta nyt jättää tuo kaikki minut kylmäksi. Se on kaikki ollutta ja mennyttä, emmekä me voi kulunutta aikaa takasin saada.
Tuossa sen sanoitte: meidän tulee saada se takaisin… meidän tulee uudestaan herättää Kristus kuolleista, meidän pitää saattaa takaisia tuota aikaa, jolloin jumalallinen armahtavaisuus muuttui ihmiseksi, asuaksensa meidän keskellämme. Jokainen meistä voisi sen tehdä, jos vaan uskoisimme Jumalaan.
Kummastuen Geneviève toisti:
— Jos vaan uskoisimme Jumalaan?… Mutta rouva de Préal, huolestuneena tästä keskustelusta, oli lähestynyt niin pian, kun sopivaa tilaisuutta löysi.
— Lapseni, rouva de Frémont on yksinään; päivällistä syödessämme sinä et sanaakaan hänelle virkkanut. Mene hänen viereensä istumaan.