Ja kääntyen erinomaisella kohteliaisuudella abbé Hardouin'iin, hän sanoi:
— Tämä pieni tyttö käyttää teidän hyvyyttänne väärin. Hänen ijällänsä ihminen ei vielä taida kohtuutta pitää.
— Kuinka vanha hän on? kysyi abbé Hardouin, seuraten Genevièveä silmillään.
Ja rouva de Préalin vastattua, hän toisti: "Kuusitoista vuotta", ikäänkuin se seikka, että joku ihminen voisi olla kuusitoista vuotta, olisi suuresti häntä rasittanut.
Geneviève huomasi aivan pian, että rouva de Frémont, joka oli puoleksi nukuksissa, paljoa mieluummin olisi rauhassa sulattanut ruokaansa mukavassa nojatuolissa. Rouva-parka koki kuitenkin vaivata itseänsä, kysymällä tytöltä yhtä ja toista, niinkuin vanhain ihmisten tapa useinkin on, vaikkeivät he ensinkään pidä lukua vastauksista. Oleskeliko hän mielellään maalla? Harjoittiko hän paljon soitantoa? Rakastiko hän lukemista? Geneviève vastasi hajamielisesti, ja hänen silmänsä lensivät sillen puolen salia, josta hän juur'ikään oli tullut: vaan kuinka mielellään hän olisi kuullut enemmän ja oppinut ymmärtämään, mitä tuo pappi oli tarkoittanut.
Vaan tämä toivo raukesi tyhjään, sillä hetken kuluttua abbé Hardouin läksi.
Tyytymättömänä ja surumielisenä hän saapui kotiinsa. Eikö hän aina ollut tuumannut, että papin tulisi olla köyhäin ja vaivaa kärsiväisten parissa tahi yksinäisessä kammiossa, eikä pitosaleissa, joissa joutavia jaariteltiin, eikä ylellisten ruokapöytien ääressä, jotka oli tuntunut pilkkaavan tuota viheliäisyyttä, jota hän ei voinut lievittää. Nyt hän oli päätöksestään luopunut, mutta vast'edes ei enää saisi niin tapahtua. Mitä hän oli tuonut muassaan noista pidoista, joissa oli aikansa hukkaan tuhlannut? Salaisen närkästyksen muutamia niitä henkilöitä kohtaan, joita hän siellä oli tavannut ja suuren tyytymättömyyden omaan itseensä, syystä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta puhuakseen, niinkuin olisi tullut puhua. Sanalla sanoen: Hän oli suuresti pahoillaan.
Hän sytytti lamppunsa ja avasi kirjansa mutta ei lukeminenkaan häntä miellyttänyt, eikä hän voinut ajatuksiansa siihen kiinnittää, vaan ne palasivat itsepintaisesti sinne, mistä hän juurikaan oli tullut. Sulkien kirjansa, hän nojasi päätään seinään ja rupesi uneksimaan.
Hänellä ei ollut muita huoneita kuin lukukammionsa, johon tultiin pienen eteisen kautta, ja sen vieressä makuu-huoneensa. Huonekalut olivat mitä yksinkertaisinta laatua. Siellä ei muuta näkynyt kuin muutamia maalaamattomia puuhyllyjä, kirjoituspöytä, joitakuita tuoleja, joiden oli päällys mustaa jouhi-kangasta ja yksi ainoa nojatuoli, jonka istuin oli niin kapea ja selkälauta pystysuora, että se mukavuutta rakastavaiselle ihmiselle olisi tuntunut pikemmin kidutuskoneelta, kuin ylöllisyyskalulta. Vaikka ilma oli sangen kylmää, niin pesässä ei kuitenkaan ollut valkeata; lattia oli paljas, eikä pöydänkään edessä ollut ainoatakaan maton-tilkkaa. Olipa mahdotonta tässä kolkossa kammiossa keksiä vähintäkään mukavuutta tahi laiskuutta tyydyttävää esinettä.
Abbé Hardouin oli nojannut päätänsä nojatuolin kovaa selkäpuuta vastaan.