— Olen minäkin kerran nähnyt ilmiön, keskeytti rouva Gregoire, ja vieläpä semmoisen, jota en ikipäivinäni unohda. Se oli markkinakojussa ja, kuulettekos, herra Lebeau, sillä oli kaksi päätä!… Se katsoi minua neljällä silmällä, ja voi kuinka minun rupesi pahaa tekemään!… Älkää tulkokaan minulle ilmiöistä puhumaan! Eihän Savignykään mikään kaunis ole, mutta ainakin hänellä on vaan yksi pää. Jos minun pitäisi nähdä hänet kaksipäisenä ja neljäsilmäisenä, niin minun rupeisi sydäntäni kääntämään. Tiedättehän, herra Lebeau, kuinka arka minun vatsani on. Vähäpätöisinkin asia saattaa sen epäjärjestykseen.
— Ottakaa tippa konjakkia, rouva Gregoire, siitä te toinnutte.
Ja rouvan kielloista huolimatta, Lebeau otti kaapista pullon ja kaatoi siitä lasiin, jonka rouva suuttuneen näköisenä arvokkaasti lykkäsi pois, mutta jonka hän kuitenkin hetken kuluttua oli pohjaan ryypännyt.
— Enhän minä sitä lajia ilmiötä tarkoittanut, alkoi Lebeau jälleen, kun rouva Gregoiren vatsa oli saanut vahvistuksensa.
Kuullessaan uudestaan tuon sanan, peitti rouva silmiään kädellänsä, ikäänkuin jotakuta hirvittävää kuvaa karkoittaaksensa.
— Savigny on ilmiö sielun eikä ruumiin puolesta. Jos teidän näkemällänne ilmiöllä oli kaksi päätä, niin hänellä sen sijaan varmaankin on kahdet aivut.
— No, herranen aika! Sehän on vielä hullumpaa, huusi tämä hentohermoinen nainen, luoden silmäyksen kaappia kohti.
Ihailunsa vallassa kun oli, Lebeau ei tuota katsetta huomannut, hän jatkoi puhettaan ja kävi yhä kiihkeämmäksi, kuta kauemmin hän puhui.
— Hän on eriskummainen ihminen. Päästäksensä tarkoituksensa perille, hän antaisi vaikka hakata meidät kaikki palasiksi; mutta hän seisahtuisi matkallansa, ottamaan ylös pesästään pudonnutta linnunpoikaista.
— Mitä hän siis tahtoo? kysyi Jacques.