— Tähän aikaan ei siitä uskalla kovin ääneensä puhua; mutta olemmehan tässä ihan ystäviä vaan. Hän tahtoo yhteiskunnallista vallankumousta.
— Vai niin, vastasi Jacques välinpitämättömästi.
— Minä puolestani en ainakaan siihen sekaannu. Olen liiaksikin nähnyt noita vallankumouksia, jotka eivät milloinkaan ole meikäläisille tuottaneet muuta kuin viheliäisyyttä. Mitä te, nuori ystäväni, siitä tuumaatte?
— Minä en rakasta valtiollisia asioita, vastasi Jacques.
— Siinä teette oikein. Minäkin olen ihan samanlainen. Olen tyytyväinen kun minulla on vaan kirjani, nojatuolini ja piippuni… pikku Célinestäni puhumattani, joka aina pysyy paikallansa eikä pane mitään mullistuksia toimeen.
Ei Jacquesin alakuloinen ja surumielinen katsanto koskaan ennen ollut Célineä niin suuresti hämmästyttänyt kuin nyt. Jos hän olisi saanut tilaisuutta, niin hän olisi epäluulonsa hänelle ilmoittanut; mutta he eivät milloinkaan olleet kahden kesken. Tänä päivänä Jacques meni aikaisin pois, eikä hän ollut monta sanaa virkkanut.
Eräänä sunnuntaina, kun Céline jälkeen puolenpäivän oli yksinänsä, astui Geneviève sisään. Céline luuli näkevänsä näyn, niin paljon kauniimpi hän oli tuota hänen muistoonsa kätkettyä kuvaa.
— Kuinka laiha ja kalpea te olette!… sanoi Geneviève, käyden hänen viereensä istumaan. Oletteko sairastunut?
— Ja kun Céline kielsi, hän jatkoi:
— Mutta te olette viettänyt kesäänne tässä vähäisessä, raitista ilmaa puuttuvassa huoneessanne…