— Onhan täällä raitista ilmaa kyllä… Näettekös, vastapäätä tätä huonetta ei ole yhtään rakennuksia.
— Minä vihaan itseäni, kun ajattelen, että olen viettänyt koko tämän ajan maalla, hengittäen keuhkoihini metsien raitista ilmaa. Ettekö tekin minua vihaa?
Céline, joka luuli hänen pilaa puhuvan, ei vastannut. Hän nauroi… hän tunsi itsensä muka niin onnelliseksi!
Geneviève jatkoi:
— Oletteko minua ajatellut?
— Joka päivä ja melkein kaiket päivät… ainakin kun olen yksinäni ollut.
— Tuo on liikaa, sanoi Geneviève, nauraen vuoroansa. Mutta olen minäkin teitä muistanut. Olisin kirjoittanut ja teille kukkasia lähettänyt; mutta, minä olin unhottanut tämän talon numeron. Minä tunnen niin hyvin tämän paikan, että osaisin tänne vaikka silmät ummessa, mutta kirjeen on peräti toista.
— Metsässä oli kai hyvin kaunista? kysyi Céline hiljaa ja sulki puoleksi silmiään, ikäänkuin pidättääksensä sitä kuvaa, jonka tuo ainoa sana oli loihtinut hänen sieluunsa.
— Olihan siellä kaunista, vielä kauniimpaa kuin edellisinä vuosina; mutta en minä ollut yhtä onnellinen siellä.
— Miksi ette?