— Pienenä tyttönä ei ajattele mitään. Nyt en enää ole pieni tyttö, ja minun mieleeni johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka minua vaivasivat.
Hänen puhuessaan aukeni ovi, ja Savigny, pettyneenä toivossaan, kun ei tavannut Célineä yksinänsä, seisahtui kynnykselle. Hän oli kohdannut Lebeaun, joka oli sanonut, ettei kukaan, paitsi Célineä, ollut kotona.
Se teki asian vielä pahemmaksi, että hän tapasi Célinen tuommoisessa seurassa.
Hänet tunteissansa Céline kävi kalpeaksi ja tervehti häntä kainosti.
Mitään sanomatta Savigny kävi istumaan niin kauas tytöstä, kuin huoneen ahtaus salli. Geneviève huomasi aivan hyvin, ettei hänen täällä olonsa ollut äskentulleelle mieleen ja alkoi nousta, mutta rukoilevaisella katseella pyysi Céline häntä jäämään. Sitä paitsi hän ei tietänyt missä tapaisi Felicien, jonka vasta määrä-tunnilla piti tulla ovelle häntä odottamaan. Rouva de Préal oli hyväksynyt tuon aatteen, että Geneviève silloin tällöin kävisi nuorta kukkaisten-tekijää tervehtimässä, armeliaisuutta muka harjoittaakseen.
Hän piti semmoista tapaa tyttärellensä soveliaana, se, näet, oli yksi kohta siinä kasvatusjärjestelmässä, jota hän oli ottanut noudattaaksensa, vaikka Geneviève tässä suhteessa oli hiukan perinpohjaisempi, kuin hänen ijällensä olisi sopinut.
Maalla ollessaan Geneviève kävi joskus talonpoikaisasunnoissa, jossa häntä kohdeltiin kuin linnan vallasneitiä ainakin. Täällä oli peräti toista: tämä siniseen liiviin puettu mies, suurine saappaineen oli mitään käskyä odottamatta käynyt häntä vastapäätä istumaan, ja katseli häntä kuin vihollistaan.
Hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa tunne häntä painanut; se hänen mieltänsä hämmensi. Mutta tarkoin harkiten olikin miehellä epäilemättä suurempi oikeus täällä olemaan, kuin Genevièvellä itsellään.
— Oletteko isää nähnyt? kysyi Céline.
— Olen, hän tuli vastaani ja sanoi, että te olisitte yksinänne kotona.