Ehdottomasti Geneviève taas liikahti, mutta
Céline kuiskasi:
— Jääkää vaan!
— Olette ollut kauan poissa tällä kertaa, hän jälleen alkoi.
— Minulla on tuolla pohjoisessa päin ollut paljon työtä.
— Sanottiin, ettei siellä olekaan työtä, huusi Geneviève, jolle tämä sanoma oli suuresti mieleen.
— Työtä voipi olla monenlaista, Savigny jäykästi vastasi. Rahan ansiota ei siellä ole enempää kuin muuallakaan.
— Sittehän he ovat kovin onnettomia?… sanoi Geneviève, joka oli liian liikutettu, muistaakseen hämmästyä.
— He kuolevat nälkään, vastasi Savigny yhtä jäykästi kuin ennenkin. En tiedä, sanotaanko sitä onnettomuudeksi.
Ihan kalpeana Céline löi käsiänsä yhteen. Geneviève mumisi: Voi, hyvä Jumala!… Tämä oli huuto hänen sydämensä pohjasta, se oli syvä ja haikea sääliväisyyden huuto; mutta Savigny näki hänessä vaan hienon neidin, jonka komeus oli pilkkaa tuolle viheliäisyydelle, hänestä tyttö ei ollut muuta kuin kiusallinen vieras, joka esti häntä kahden kesken Célinen kanssa olemasta.