Hän vaipui taas äänettömyyteensä, joka jo rupesi käymään tytöille vaivaksi, kun samassa portailta rupesi kuulumaan Lebeaun raskaita askeleita.
Hän astui sisään ja oli mielissään, kun vielä tapasi Savignyn siellä, mutta nähdessään Genevièven, jäivät hänen tulotervehdyksensä sikseensä.
— Isä, se on neiti Préal, sopersi Céline. Tämä nimi ei tehnyt häntä sen viisaammaksi. Hän oli unohtanut, että Geneviève jo ennenkin oli täällä käynyt, vaikka Céline silloin oli sitä hänelle kertonut, ilmoittamatta kuitenkaan niitä erityiskohtia, joista tämä käynti oli saanut arvonsa.
Tervehtien Genevièveä jotensakin kömpelösti, hän itsekseen mietti, oliko tämä vieras kentiesi joku kauppatuttu, mutta eihän sunnuntaisin mitään osteta… ja sitäpaitsi ei suinkaan tavallinen ostaja olisi istunut hänen tyttärensä kanssa noin vierekkäin kuin hyvä ystävä.
Onneksi Lebeau ei ollut sitä lajia miehiä, jotka helposti tyhmistyvät,
hän rupesi kysymyksillään antamaan Savignylle yltäkyllin vastaamista.
Mistä hän tuli? Minkä vuoksi hän niin kauan oli ollut poissa Parisista?
Mitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli nähnyt?
Savigny vastasi lyhyesti ja hajamielisesti, katsoen vaan Célineä, joka herkeämättä loi silmänsä poispäin.
— No hyvä ystävä, sanokaa nyt mitä on tapahtunut tänä puolena vuotena, jona teitä ei ole näkynyt.
— Ei minulla ole muuta kerrottavaa, kuin mitä jo tiedätte.
— Tuolla maaseudulla ei liene kovin hauskaa, alkoi Lebeau jälleen, antamatta itseänsä hämmentää. Teillä ei näy olevan juuri ylen paljon lihaa luillanne, poikaparka. Näyttääpä siltä, että puoleen vuoteen olette syönyt enemmän kuivaa leipää kuin voita. Huononko ruoan tähden te noin olette laihtunut?
Savigny vaan hymyili. Hänen päähän painuneissa silmissänsä hehkui synkkä leimu, joka tarpeeksi selitti syyn hänen laihuuteensa.