— Älkää minua murehtiko, hän vastasi; e ole syytä sitä surkutella, jonka ei tarvitse, niinkuin kaleeriorjan, vetää perässänsä jalkaan taottua kanunankuulaa. Sitä paitsi pohjoisessakin voipi elää kyllä hyvin; sen saatatte huomata seuraavasta pienestä jutusta, joka ehkä huvittaa näitä nuoria neitosia.
Näin puhuen hän katsoi Genevièveä; hänen äänessään kuului pidätettyä ivaa, ja suunsa hymyili katkerasti.
— Suuren joutoajan edellä, minä jonkun aikaa tein työtä eräässä tehtaassa, jonka omistajan sanottiin kymmenessä vuodessa voittaneen useampia miljoonia. Ainoastaan harvoin saatiin häntä nähdä, ja silloinkin vaan, kun joku etevä vieras tuli tehdasta katsomaan. Asetus kielsi jokaista työntekijää, oli hän sitten mies, vaimo tahi lapsi, menemästä ulos tehtaasta päivällistä syömään. Sentähden jokainen taskussaan taikka pussissa toi evästä muassaan, jota sitten syötiin joukottain pihalla, muurin varjossa taikka jossakussa vajassa Syömistä varten meillä oli puolen tunnin lepoaika, jona saatiin vapaasti haastella. Tapahtui useinkin, että vieraat sattuivat juuri silloin tulemaan, ja jos ne olivat ylhäisiä, niin patruna itse tuli heille tehdasta näyttämään.
— Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja samettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti. He seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me söimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi jotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse saaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja tapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä äänensä kuului vielä etäämmälle.
— Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?
— Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän kohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.
Viimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:
— Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!…
Nämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi meitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen pääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta sekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa vieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta tällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo, joka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina kapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja antoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi, sillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä vastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät lihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.
Céline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi oikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin rivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas: