— Se onkin yhtä kaikki… ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö, mitä leski teki?… Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen apurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: "Teidän täytyy yksinänne kolmea lasta elättää… eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa," niin hän vastasi: "Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en ota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin onhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta."
— Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.
— Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat pitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.
Ja nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti lisäsi:
— Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut paremmaksi… Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin teette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.
— Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.
Geneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi häneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon komean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut. Ja kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi, niin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.
Célinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä, ja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli pahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa luontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi mieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua. Hänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi ja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut häneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin lempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.
Savigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään väliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen nuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.
— "Ei koskaan saa vihata", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että väkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?… Mutta ei tyttö hänestä mitään tietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.